Viimeaikainen julkinen keskustelu on vasta alkusoittoa laajemmalle uskonnollis-yhteiskunnalliselle identiteettipoliittiselle diskurssille, joka ravistelee koko suomalaista yhteiskuntaa

Viime viikkoina Suomessa on puhuttanut uskonnon näkyvyys yhteiskunnassa, erityisesti kouluissa ja julkisissa tiloissa. Hämeenlinnassa koulu joutuu mahdollisesti maksamaan korvauksia lapsen kuultua uskonnollista laulua, ja Uudellamaalla Händelin Messias-oratorion osia sisältävä konsertti peruttiin. Tämänkaltaiset tapaukset ovat herättäneet keskustelua uskonnon roolista arjessamme ja nostaneet esiin kysymyksiä sen vaikutuksesta kulttuuriin ja yhteiskuntaan.

Suomi on sekularisoitunut eli maallistunut muiden länsimaiden mukana ja samalla uskonnollisuus on monimuotoistunut ja muuttanut muotoaan. Uskonnot ja hengellisyys eivät ole kadonneet Suomesta vaan löytäneet vain uusia ilmenemismuotoja. Samaan aikaan maailmanlaajuisesti uskontoihin kuuluvien lukumäärä ja uskonnon merkitys kuitenkin kasvaa.

Suomalaisten suhde kristilliseen perinteeseen on muuttunut. Kirkosta eroaminen on yleisempää, mutta monet kirkkoon liittyvät arvot ja toimintatavat – kuten uskontodialogi, historiallisuus ja uskonnonvapaus – nähdään yhä merkittävinä osina yhteiskuntaa. Muutos herättää nyt valtavaa yhteiskunnallista pohdintaa siitä, miten uskonto ja uskonnollisuus saavat näkyä suomalaisessa yhteiskunnassa.

Olen kuvannut tätä ilmiötä ja siihen liittyvää keskustelua post-luterilaisen Suomen uskonnollis-yhteiskunnalliseksi konfliktiksi. Post-luterilaisessa yhteiskunnassa perinteinen luterilaisuus on hitaasti väistymässä, mutta sen jäljet ovat yhä vahvasti läsnä arvoissa ja yhteiskunnan rakenteissa.

Ilmiö nostaa esiin ristiriitoja ja haastaa yhteiskunnan pohtimaan uskonnollisuutta, uskonnon harjoittamista ja näkyvyyttä. Uskonnollisen ja ei-uskonnollisen raja on usein erittäin epäselvä ja hankalasti määriteltävä. Moderni suomalainen yhteiskunta pohjautuu kristillisiin juuriin, mutta suhtautuminen uskonnollisiin symboleihin ja tilaisuuksiin on muuttumassa. Uskonnon muutos muistuttaa tapaa, jolla kieli muuttuu hitaasti ajan kuluessa.

Tulemme seuraavien vuosien aikana käymään aiempaa enemmän yhteiskunnallisia keskusteluita, joissa uskontoon liittyvät asiat riitautuvat ja uskonto tulee näkyvämmäksi osaksi yhteiskuntaa. Tämä keskustelu on väistämätöntä ja myös tervetullutta, koska toimintatapamme ja käsityksemme uskonnosta on aidosti muuttunut. Sekularisaation voisi kuvitella vähentävän uskonnon näkyvyyttä, mutta oma arvioni on, että sekularisaation ja uskonnon moninaisuuden kasvaessa uskonnollinen keskustelu ainoastaan syvenee.

Tämä kehitys haastaa erityisesti kirkkoa, mutta myös päättäjiä ja oikeuslaitosta pohtimaan uskonnon näkyvyyden ja sen harjoittamisen rajoja. Uskonto myös politisoituu.  Suomalaisen uskonnollisen kentän muutos ei ole ainoa syy politisoitumiseen, vaan taustalla on myös yhteiskunnan yleinen jännittyneisyys, levottomuus ja keskusteluilmapiirin tulehtuneisuus. Uskonto herättää valtavasti tunteita ja sen avulla on mahdollisuus luoda valtavasti erilaisia vastakkainasetteluita.

Keskustelu uskonnon roolista ja näkyvyydestä heijastaa laajempaa suomalaista identiteettikriisiä post-luterilaisessa yhteiskunnassa, jossa historiamme, arvomme ja perinteemme joutuvat jatkuvaan tarkasteluun. Uskonnon aseman määrittäminen uudelleen ei ole vain uskontokuntien tai kirkon asia, vaan se koskettaa koko yhteiskuntaa aina lainsäädännöstä koulutukseen ja kulttuuriin. Vaikka konflikti voi tuntua ajoittain kipeältä, se on osa välttämätöntä kehitystä alati muuttuvassa maailmassa.