Helsingin asuntopolitiikka murroksessa – miten turvaamme kohtuuhintaisen omistusasumisen?

Helsingin asuntopolitiikassa on käynnissä merkittävä murros. Hitas-järjestelmästä on luovuttu, ja myös asumisoikeusasuntotuotanto on hiipumassa valtion päätösten seurauksena. Näiden järjestelmien päättyessä monet asumisen haasteet Helsingissä ovat kuitenkin samat kuin silloin, kun Hitas aikoinaan luotiin.
Asuntojen hinnat ovat edelleen suhteessa tuloihin niin korkeat, että muuttovirta kehyskuntiin jatkuu. Erityisesti keskituloiset perheet, joille omistusasuminen on tärkeä tavoite, eivät löydä riittävän suurta ja kohtuuhintaista asuntoa Helsingistä.
Tämä näkyy myös tilastoissa: vuosina 2000–2023 Helsinki menetti muualle Suomeen noin 10 000 koulutettua työikäistä vuodessa, ja erityisesti 25–34-vuotiaiden nettomuutto muihin Helsingin seudun kuntiin oli noin 2 000 henkeä vuodessa (Helsingin kaupunki, 2024).
Tällä muuttoliikkeellä on merkittäviä seurauksia. Kun työssäkäyvät perheet muuttavat kehyskuntiin, pendelöinti lisääntyy, mikä kuormittaa liikennejärjestelmää ja lisää työmatkoihin kuluvaa aikaa. Samalla esimerkiksi palvelualojen työvoimapula Helsingissä pahenee, kun työntekijät eivät löydä itselleen sopivaa asumisratkaisua kaupungista.
Perheasuntojen pieneneminen ja etätyön haaste
Helsingin asuntokanta kehittyi pitkään myönteiseen suuntaan kohti laadukkaampia ja tilavampia asuntoja, mutta 2010-luvun lopulla tämä trendi katkesi. Uusien perheasuntojen keskikoko pieneni jo suunnilleen yhden makuuhuoneen verran. Nyt, kun etätyö on tullut pysyväksi osaksi työelämää, asumisen laatu ja tilantarve ovat nousseet entistä tärkeämmiksi tekijöiksi. Jos perheillä ei ole mahdollisuutta hankkia riittävän suurta asuntoa Helsingistä, kaupungin houkuttelevuus työikäiselle väestölle kärsii.
Kaupunki on kehittänyt Hitas-järjestelmän tilalle uuden ”vuokralla omaksi” -mallin, mutta se ei tarjoa houkuttelevaa vaihtoehtoa omistusasuntoa tavoitteleville. Erityisesti epätyypillisissä työsuhteissa työskenteleville lainansaanti muodostuu haasteeksi, sillä pätkätyöt ja epävarmat tulot vaikeuttavat pankkilainan saamista ja tekevät omistusasumisen tavoittelusta lähes mahdotonta. Mallissa kaupunki hallinnoi asuntoja koko kymmynen vuoden vuokrakauden ajan, mikä tarkoittaa, että asukkailla ei ole päätösvaltaa omaan asumiseensa liittyvissä kysymyksissä. Nykyisellään malli ei myöskään huomioi elämäntilanteen muutoksia, kuten perheen koon kasvua, mikä voi tehdä asunnon vaihtamisesta haastavaa.
Asumisoikeusasunnot ovat olleet hyvä vaihtoehto erityisesti niille, joilla ei ole mahdollisuutta omistusasumiseen, mutta jotka eivät halua tai voi asua vapaarahoitteisessa vuokra-asunnossa. Ne ovat myös auttaneet ehkäisemään alueellista eriytymistä tarjoamalla kohtuuhintaisia asuntoja myös alueilla, joilla markkinaehtoinen omistusasuntotuotanto ei ole kannattavaa. Nyt, kun asumisoikeusjärjestelmä on loppumassa, syntyy aukko, johon kaupungin on vastattava.
Helsingin ei pidä jäädä markkinoiden armoille
Helsingin ei tule tyytyä vain markkinaehtoiseen asuntotuotantoon ja valtion tukemaan vuokra-asumiseen. Tarvitaan uusia ratkaisuja, joilla voidaan tarjota kohtuuhintaisia omistusasuntoja erityisesti nuorille ja lapsiperheille. Helsingissä jokaisella tulisi olla mahdollisuus päästä kiinni omaan asuntoon.
Yksi mahdollinen keino olisi kaupungin takaama asuntolaina niille, jotka eivät saa pankilta lainaa riittämättömien vakuuksien vuoksi. Takaus voisi kohdistua esimerkiksi nuorille ensiasunnon ostajille tai lapsiperheille, ja siihen voitaisiin liittää hintakatto takauksen piirissä leville asunnoille. Tällainen järjestelmä ei todennäköisesti aiheuttaisi suurta taloudellista riskiä kaupungille, sillä vakuutena olisi asunto itse.
Helsingin on oltava aktiivinen asuntopolitiikassaan ja haettava tulevalla valtuustokaudella ratkaisuja, joilla kaupunki pysyy elinvoimaisena ja houkuttelevana myös tulevaisuudessa. Kohtuuhintaisen omistusasumisen turvaaminen on tässä avainasemassa – emme voi jättää kaupunkia vain niiden varaan, joilla on jo valmiiksi varaa asua täällä.
Niilo Toivonen